Perinteinen Angelniemen Ankkurin järjestämä Halikko-viesti suunnistettiin tyypillisessä Halikko-maastossa. Oli tasaista kangasta, polkuja, tarkkaakin tarkempia avokalliomäkiä ja reitinvalintaa vaikeuttavia vihreitä alueita. Meidän lopputuloksemme hylättiin, mutta onneksi kaikki saivat suunnistaa kunnolla tietämättä hylkäyksestä. Sijoituksemme olisi ollut 27-28, mutta se on vain spekulointia.
Joukkueessamme suunnistivat: 1. osuus (5,4 km): Maija H 2. osuus (5,4 km): Emma R, Ari H, Antti V 3. osuus (3,4 km): Sirpa L, Silva K, Alma P 4. osuus (6,3 km): Mikko P, Pyry K, Jarkko M 5. osuus (4,2 km): Anniina P, Topias I, Eero J 14. osuus (7,8 km): Juha P 15. osuus (5,6 km): Eevi K.
Aloituksen hoiti luottoaloittajamme Maija, joka paineli miesvoittoisella aloitusosuudella kovalla kunnolla ja hiihtäjän sisulla joukkueemme toiseksi kovinta kilometrivauhtia. Vain toisella osuudella saman matkan juossut Antti pystyi kovempaan, alle seitsemän minuutin, kilometrivauhtiin. Maija toi viestin vaihtoon 28. ja toisen osuuden osuuden viestinviejät pitivät saman sijoituksen.
Taktisesti oli suunniteltu, että Antin vetäisemän eron jälkeen seuraavilla osuuksilla ero pikku hiljaa kutistuu. Ja näinhän siinä kävikin. Kolmannella osuudella Silva ja Alma pinkoivat hurjaa vauhtia ja kavensivat eroa Sirpaan, joka teki virheettömän rutiinisuorituksensa. Olimme jo sijalla 21.
Neljäs osuus oli ajateltu pääsarjan miehille, joita meidän joukkueessa ei ollut yhtäkään, kun Antti K joutui viime hetkellä jäämään joukkueesta pois. Mikko, Pyry ja Jarkko hoitivat homman kuitenkin tyylikkäästi ja jäsenten välinen ero taas kuroutui. Vaihtosija 25.
Viides osuus oli viimeinen kolmen juoksijan osuus ja siinä olisi hyvä saada juoksijoiden välinen ero kasaan. Aika hyvin suunnitelma onnistuikin, mutta ehkä muutama minuutti jäi jossiteltavaa. Vaihtosija 24.
Juha ei joutunut kovinkaan kauan puomilla odottelemaan kolmea viestintuojaa ja kisan pisin osuus sai alkaa. ”Vastustajina” meidän ultramatkojen seikkailijallamme olivat kansainväliset ja valtakunnalliset kärkimiehet, joten ihan helppoon paikkaan ei Juha asettunut. Miehellä oli myös takanaan raskas arboristitutkinnon näyttöviikko ja maankamaralle hän putosi vasta myöhään edellisenä iltana. Mielenkiintoa kahdelle viimeiselle osuudelle tarjosi gps-seuranta, joten seurateltalla tiirailtiin näytöiltä, missä menee ensin Juhan ja sitten Eevin pallukka.
Juha palasi teltalle siipi maassa. Se, minkä hän varsin hyvin tietää ja osaa, oli nyt unohtunut. Koodi jäi tarkastamatta. Hylsy tuli ja sehän harmitti – varmasti eniten Juhaa. Ei voi olla miettimättä, mikä oli rasituksen osuus, vaikkakin juuri tämä suunnistaja, jos kuka on tottunut suoriutumaan väsyneenä. Juhan mukaan siinä tilanteessa oli ollut pari muutakin miestä, joiden kanssa oli ollut jo useampi yhteinen rasti ja sitten vaan perässä leimaamaan 10. rastilla. Olisiko koodi tullut tarkastettua, jos olisi juossut itsekseen omaa vauhtiaan? Joku nyt miettii, miten kukaan voisi olla niin väsy, ettei pysty koodia katsomaan. Pää voi tehdä ihmeellisiä asioita, kun kroppa on rasittunut. Viesteissä, varsinkin alkuosuuksilla, joudutaan usein normaalia tiukemmille, jolloin juuri ns. hölmöjä virheitä voi tulla. Siksikin tätä koodin tarkastamista korostetaan kyllästymiseen asti viesteissä.
Ankkuriosuus oli naisten. Meillä Eevi lähti matkaan yhteislähdössä, mihin täpärästi joutui. Toisaalta oli Eeville ihan hyvä harjoitus päästä kunnon viestisäpinään. Ja hyvin sieltä ankkurimme tulikin. Saattoi jopa pestä koko yhteislähtöporukan.
Vaikka lopputuloksena oli hylätty suoritus, voimme olla todella, todella tyytyväisiä moneen asiaan. Halusimme kilpasarjaan joukkueen ja saimme sen. Harras toive olisi, että suunnistajat jatkossa ostaisivat lisenssinsä jo talvella, jolloin ei kauden aikana jatkuvasti törmättäisi tilanteeseen, että ”kun ei ole sitä lisenssiä”. Lisenssipakko on monen mielestä ärsyttävä, mutta se on kilpailemisen edellytys kaikissa liittojohtoisissa lajeissa. Kilpaileminen on meidänkin lajimme suola.
Halusimme saada joukkueen kasaan, jotta voimme tarjota junioreille näitä tärkeitä kokemuksia. Tällaiset viestit ovat olleet kaikkien kovien suunnistajien urakehityksellä tärkeitä osasia. Näissä oppii hallitsemaan suoritustaan, kun mennäänkin ”mies miestä vastaan”. Näissä oppii huomaamaan, kuinka hyvin pärjää tuolla toisten joukossa. Viesteissä näkee myös, mitä muut tekevät metsässä. Topias kertoi kisan jälkeen, kuinka yhdelle rastille juostessaan hänen toisella puolellaan juoksi joku mies ja toisella nainen. Topias navigoi siinä välissä ja meni kuin telkkä pönttöön rastille. Niitä miestä ja naista Topias ei sitten enää nähnytkään…
Jos väärä leimaus oli nyt tullakseen, niin ehkä hyvä, että se tuli kokeneemmalle menijälle. Suunnistus on aika raaka laji. Se on täynnä niin monia muuttujia, että sen parissa kohtaa vääjäämättä toistamiseen pettymyksiä. Onneksi se tarjoaa vastapainoksi myös paljon onnistumisia, löytämisen iloa. Suunnistussuorituksen voisi pilkkoa pienen pieniin osiin ja miettiä, kuinka monta pikkuriikkistä onnistumista mahtuukaan yhteen suoritukseen. On myös hyvä, että kaikki – varsinkin juniorit – huomaavat, ettei maailma tähän kaadu. Yhdessä käännämme harmituksen opiksemme ja ponnistamme eteenpäin entistä vahvempina.
Lisäksi oli tärkeää herätellä ikäsarjalaisetkin jostain koloistaan. Oikein hyvää tekee ravistella porukkaa mukaan. Jospa vaikka jollekin tuli ajatus, että taidankin jatkaa lenkillä käyntiä tai jopa lisätä sitä! Tätä sakkia toivoisi näkevän enemmän kauden aikana säännöllisesti pyörivissä erilaisissa treeneissä. Ihan yhteisöllisyydenkin takia.
Meidän seurateltalta myös raikui laulu. Alma vietti 13-vuotissynttäreitään Halikko-viestissä ja sai osuutensa jälkeen vastaanottaa onnittelulaulun.
Ennen viestiä oli Lasten Halikko-juoksu. Leo oli mukana, ehkä ensi vuonna muitakin. Samalla saadaan teltalle lisää tunnelmaa.
Ja meillä oli loistavat huoltajat, jotka pitivät verryttelijät ajan tasalla ja ottivat lämmittelytakit vastaan. Kiitos Eija, Elina, Heli ja Pirjo jälleen!
Niin hienoa, että lähditte mukaan!